Aloitetaan siis ihan alusta. Minä toimin oppimishäiriöisten ja/tai vammaisten lasten avustajana kouluissa ja tarhoissa. Mieheni vapautui vankilasta elokuussa 2008. Kun tapasimme mieheni kertoi avoimesti taustansa ja minä hyväksyin hänet sellaisena kuin hän on; ihmisenä jolla on päihdeongelma ja tausta joka leimaa hänet yhteiskunnan silmissä hylkiöksi. Yhteiskuntakelvottomaksi yksilöksi. Minulle hän kuitenkin oli ihminen, joka ei ollut saanut apua silloin kuin sitä olisi tarvittu. Yhteiskunnan tukiverkosto oli pettänyt.

Haimme puolentoista vuoden ajan apua niin julkisen terveydenhuollon kuin yksityisen mielenterveystoimiston kautta. Lääkärit määräsivät erilaisia rauhoittavia lääkkeitä, trisyklisiä masennuslääkkeitä, neurolepteja ja uuden polven SSRI-lääkkeitä. Yritin saada miestäni ADHD-tutkimuksiin hänen impulsiivisuutensa sekä keskittymisvaikeuksien takia. Meille ei tarjottu terapiaa eikä mahdollisuutta neulogian poliklinikalle päihdeongelman takia. Mieheni pääsi Kaivannon sairaalaan, josta hänet siirrettiin Pitkäniemen sairaalaan koska hänet luokiteltiin "vaaralliseksi potilaaksi". Mieheni vietti aikaansa omassa huoneessa, vältti muiden seuraa ja kävi ainoastaan tupakalla. Meille ei koskaan perusteltu miksi hänet luokiteltiin "vaaralliseksi potilaaksi". Psykologi otti hänet vastaan vain kerran, jonka jälkeen käyntejä ei järjestetty koska mieheni on "vaarallinen potilas". Hän lähti kesken "hoidon", ja lääkäri sanoi hänelle että ymmärtää jos hän haluaa lähteä. (?) Koko hoidon tavoite oli kartoittaa ADHD-mahdollisuutta, mutta hänelle tehtiin vain yksi testi josta hän sai muistaakseni 48/54. Tulos viittaa siis todennäköiseen ADHD:seen. Häntä ei ole diagnosoitu.

Avohoidon puolella hänelle syötettiin suurella milligrammamäärällä rauhoittavia lääkkeitä monta kuukautta ja mieheni hermostuttua siihen ettei hän saanut edes potilaskertomusta pyydettäessä, hoito lopetettiin. Samalla siis lääkkeiden jako lopetettiin. En puolustele mieheni törkeitä sanoja, haukkumista tai uhkailua, mutta kyseenalaistan sen, että ihmiset jotka ovat töissä päihde- ja mielenterveyspotilaiden kanssa pitäisi pystyä käsittelemään impulsiivisia asiakkaita niin että tämän kaltainen käytös voitaisiin ehkäistä. Kuka tahansa hermostuisi, jos ei kolmannen kerran pyytäessä saa nähdä potilastietojaan.

Mieheni sai siis päihdeongelman lisäksi vierotusoireet bentsodiatsepiineistä. Voisiko joku selittää minulle mitä järkeä on koukuttaa jo  valmiiksi koukussa oleva ihminen lääkkeisiin ja sitten katkaista koko hoitsosuhde?

Olemme jääneet siis täysin tyhjän päälle. Ainoa neuvo mitä mieheni on saanut on "Yritä olla selvinpäin, sitten voimme harkita neurologille pääsyä". Eli yritetään hoitaa oireita, eikä siinäkään onnistuta, mutta oireiden syy jää hoitamatta taustalle? Eikö se tule tavattoman kalliiksi yhteiskunnalle? Lisäksi läheisten päälle kasataan kohtuuttoman paljon taakkaa. Minun pitäisi olla mieheni henkilökohtainen avustaja, psykologi, opettaja, moraalin vartija, avovaimo, ystävä..

Impulsiivisuutensa takia hän joutui tammikuun puolessa välissä vankilaan kärsimään tuomiotaan. Haimme hänelle paikka Psykiatriseen vankisairaalaan, jossa hän olisi mahdollisesti saanut asianmukaista hoitoa, mutta hänet sijoitettiin tavalliseen suljettuun vankilaan. Olen vaan niin pettynyt siihen kuinka yhteiskunta pettää joka kerta kun olisi mahdollisuus ja motivaatiota hakea apua. Ainoa voima joka pitää mut pystyssä tällä hetkellä on rakkaus omaan mieheeni. Tiedän että muut pitävät häntä hylkiönä, yhteikuntakelvottomana yksilönä, huonona ihmisenä, toivottomana tapauksena (itseasiassa eräs psykiatri sanoi hänelle tämän), ihmisenä jolla ei ole ihmisarvoa, mutta minä näen hänessä potentiaalia, hyvän ihmisen jolla on halu parantua, kyky rakastaa ja mahdollisuus näyttää että kaikilla meistä on sama ihmisarvo.

Lauantaina menen ensimmäistä kertaa katsomaan häntä vankilaan. Saa nähdä viedäänkö minulta ihmisarvo kun minusta tulee virallisesti vangin omainen.

-Selma