Olen nyt odottanut viikon verran tapahtuuko mitään edistystä mieheni jatkohoitoon pääsyn suhteen, mutta mitään ei ole kuulunut. Miten ihmiset voidaan jättää näin täysin ilman mitään apua? Tai edes vastatusta? Vai olenko vain kärsimätön? Tässä vaiheessa alkaa kärsivällisyys olemaan finaalissa.

Mistä saada itselle voimia jaksaa? Tuntuu ettei mikään mitä teen tuota tulosta, on ihan sama yritänkö vai en kun en kuitenkaan onnistu pääsemään päämäärään. Tällä hetkellä fiilikset on siinä pisteessä että voisin heittää pari polttopulloa Arkadianmäelle. Miksi siellä päätetään lääkärin viroista niin että lääkäreitä on liian vähän, tai että ei ole tarpeeksi resursseja järjestää ADHD-kuntoutusta vangeille? Minä voisin maksaa lisää veroja jotta se olisi mahdollista.

Lisää odotusta tiedossa ja pitää vaan keksiä keino kestää.

Olen jo vanha vankilakonkari. Ainakin tapaamisten perusteella. Osa vartijoistakin tervehtii kuin vanhaa tuttua. :) Viikonloputkin alkavat rytmittyä tapaamisten mukaan.

Avomiehelleni ei suostuttu kirjoittamaan lähetettä päihdekartoitukseen, vaikka tämä on käyttänyt suonensisäisesti huumeita jo 6-vuotta. (?) Eikä hän myöskään saa lähetettä Psykiatriseen vankisairaalaan ADHD-testeihin, perusteluna oli se että hänen tuomio (3kk) on liian lyhyt!

"Rikollista elämäntapaa pyritään kääntämään normaalimmaksi erilaisten toimintaohjelmien (Antiriippuvuudet® inforyhmätoiminta - Suuttumuksen hallinta - , Cognitive Skills -kurssi) ja Oma -kurssin avulla. Lisäksi vankilassa on kahdeksanpaikkainen päihdekuntoutumisosasto, jossa vankia tuetaan mm. päihteettömyyspyrkimyksissä ja kuntoutumissuunnitelmien laatimisessa."

Lainaus on Rikosseuraamuslaitoksen nettisivuilta. Tarkoittaako tämä siis sitä että VAIN päihdekuntoutusosastolla vankia tuetaan päihteettömyyspyrkimyksissä ja kuntoutumissuunnitelmien laatimisessa? Eihän siinä ole mitään järkeä että mies jonka impulssikontrolli on nolla päästetään vapauteen ilman minkäänlaista jatkohoitosuunnitelmaa. Sehän tarkoittaa että suuriin osa vangeista päästetään vapauteen ilman minkäänlaisia tukitoimia, oletetaan että "kyllä se pärjää" ja sitten ihmetellään kun rikoksenuusijat palaavat uudestaan ja uudestaan suljettuihin vankiloihin.

Olen kuitenkin saamassa vihdoin ja viimein tahtoni läpi. Kirjoitin sähköpostia Psykiatrisen vankisairaalan ylilääkärille, joka neuvoi minua kirjoittamaan kyseisen vankilan lääkärille. Joten minä kirjoitin hänelle ja kerroin avomieheni taustoja ja toivoin että hän voisi auttaa meitä. Nyt siis jännityksellä odotan mitä tuleman pitää. Onneksi myös vankilan päihdetyöntekijä soitti minulle ja selvitin asiaa myös hänelle. Vielä pitäisi keskustella psykologin kanssa avomieheni tilanteesta.

Näköjään jotain alkaa tapahtumaan jos osaa vaatia oikeita asioita. Mutta miten käy niiden jotka eivät osaa tai pysty vaatimaan kunnon hoitoa tai palveluita?

Menetin vankilaneitsyyteni lauantaina. Ei se niin kamalaa ollut mitä olin kuvitellut. Vartijat olivat ystävällisiä ja ymmärtäväisiä, kun kerroin etten tiedä mitä tehdä koska olin ensimmäistä kertaa vierailemassa vankilassa. Suomalainen vankilatapaaminen eroaa aika paljon siitä mitä televisiossa näytetään. Minun ja avomieheni välissä oli matala pleksi. Ei ollut korkeaa pleksiä ja puhelinta. Aikaa oli 45 minuuttia keskustella. Koskea ei saanut. Säännöt olivat selvät. Tavarat piti jättää narikkaan ja jos halusi antaa vangille jotain, se piti jättää vartijoille.

Vaikka vartijat olivat ystävällisiä, silti minulle tuli sellainen olo että minua tarkkaillaan ja epäillään. Ei "kunnon kansalaiset" käy tapaamassa vankeja. Minäkin olen varmasti syyllinen johonkin, koska käyn vankilassa tapaamassa avopuolisoani. En minä voi olla "hyvä ihminen" koska avopuolisoni on tehnyt rikoksen. Mikä aiheuttaa tämmöiset tuntemukset ja syyllisyyden tunteen? Sekö miten minua katsotaan kun menen tapaamaan avopuolisoani vankilaan? Sekö että minua kohdellaan kuin vankia, käsketään tekemään sitä tai istumaan tähän? Sekö että avopuolisolleni tarkoitetut tavarat pengotaan läpi ja kirjeet luetaan?

En minä ole syyllistynyt rikokseen. Miksi minua siis rangaistaan?
 

Tiedostan syyt miksi tavarat tarkastetaan ja kirjeet luetaan. Mutta en minä ole lähettämässä avopuolisolleni huumeita tai teräaseita. Sen takia kaikki nämä toimenpiteet loukkaavat; minua epäillään joka tapauksessa koska olen VANGIN OMAINEN. Enkä koskaan pysty todistamaan sitä, että minä olen "kunnon kansalainen". Epäilys ei koskaan poistu.
 

Aloitetaan siis ihan alusta. Minä toimin oppimishäiriöisten ja/tai vammaisten lasten avustajana kouluissa ja tarhoissa. Mieheni vapautui vankilasta elokuussa 2008. Kun tapasimme mieheni kertoi avoimesti taustansa ja minä hyväksyin hänet sellaisena kuin hän on; ihmisenä jolla on päihdeongelma ja tausta joka leimaa hänet yhteiskunnan silmissä hylkiöksi. Yhteiskuntakelvottomaksi yksilöksi. Minulle hän kuitenkin oli ihminen, joka ei ollut saanut apua silloin kuin sitä olisi tarvittu. Yhteiskunnan tukiverkosto oli pettänyt.

Haimme puolentoista vuoden ajan apua niin julkisen terveydenhuollon kuin yksityisen mielenterveystoimiston kautta. Lääkärit määräsivät erilaisia rauhoittavia lääkkeitä, trisyklisiä masennuslääkkeitä, neurolepteja ja uuden polven SSRI-lääkkeitä. Yritin saada miestäni ADHD-tutkimuksiin hänen impulsiivisuutensa sekä keskittymisvaikeuksien takia. Meille ei tarjottu terapiaa eikä mahdollisuutta neulogian poliklinikalle päihdeongelman takia. Mieheni pääsi Kaivannon sairaalaan, josta hänet siirrettiin Pitkäniemen sairaalaan koska hänet luokiteltiin "vaaralliseksi potilaaksi". Mieheni vietti aikaansa omassa huoneessa, vältti muiden seuraa ja kävi ainoastaan tupakalla. Meille ei koskaan perusteltu miksi hänet luokiteltiin "vaaralliseksi potilaaksi". Psykologi otti hänet vastaan vain kerran, jonka jälkeen käyntejä ei järjestetty koska mieheni on "vaarallinen potilas". Hän lähti kesken "hoidon", ja lääkäri sanoi hänelle että ymmärtää jos hän haluaa lähteä. (?) Koko hoidon tavoite oli kartoittaa ADHD-mahdollisuutta, mutta hänelle tehtiin vain yksi testi josta hän sai muistaakseni 48/54. Tulos viittaa siis todennäköiseen ADHD:seen. Häntä ei ole diagnosoitu.

Avohoidon puolella hänelle syötettiin suurella milligrammamäärällä rauhoittavia lääkkeitä monta kuukautta ja mieheni hermostuttua siihen ettei hän saanut edes potilaskertomusta pyydettäessä, hoito lopetettiin. Samalla siis lääkkeiden jako lopetettiin. En puolustele mieheni törkeitä sanoja, haukkumista tai uhkailua, mutta kyseenalaistan sen, että ihmiset jotka ovat töissä päihde- ja mielenterveyspotilaiden kanssa pitäisi pystyä käsittelemään impulsiivisia asiakkaita niin että tämän kaltainen käytös voitaisiin ehkäistä. Kuka tahansa hermostuisi, jos ei kolmannen kerran pyytäessä saa nähdä potilastietojaan.

Mieheni sai siis päihdeongelman lisäksi vierotusoireet bentsodiatsepiineistä. Voisiko joku selittää minulle mitä järkeä on koukuttaa jo  valmiiksi koukussa oleva ihminen lääkkeisiin ja sitten katkaista koko hoitsosuhde?

Olemme jääneet siis täysin tyhjän päälle. Ainoa neuvo mitä mieheni on saanut on "Yritä olla selvinpäin, sitten voimme harkita neurologille pääsyä". Eli yritetään hoitaa oireita, eikä siinäkään onnistuta, mutta oireiden syy jää hoitamatta taustalle? Eikö se tule tavattoman kalliiksi yhteiskunnalle? Lisäksi läheisten päälle kasataan kohtuuttoman paljon taakkaa. Minun pitäisi olla mieheni henkilökohtainen avustaja, psykologi, opettaja, moraalin vartija, avovaimo, ystävä..

Impulsiivisuutensa takia hän joutui tammikuun puolessa välissä vankilaan kärsimään tuomiotaan. Haimme hänelle paikka Psykiatriseen vankisairaalaan, jossa hän olisi mahdollisesti saanut asianmukaista hoitoa, mutta hänet sijoitettiin tavalliseen suljettuun vankilaan. Olen vaan niin pettynyt siihen kuinka yhteiskunta pettää joka kerta kun olisi mahdollisuus ja motivaatiota hakea apua. Ainoa voima joka pitää mut pystyssä tällä hetkellä on rakkaus omaan mieheeni. Tiedän että muut pitävät häntä hylkiönä, yhteikuntakelvottomana yksilönä, huonona ihmisenä, toivottomana tapauksena (itseasiassa eräs psykiatri sanoi hänelle tämän), ihmisenä jolla ei ole ihmisarvoa, mutta minä näen hänessä potentiaalia, hyvän ihmisen jolla on halu parantua, kyky rakastaa ja mahdollisuus näyttää että kaikilla meistä on sama ihmisarvo.

Lauantaina menen ensimmäistä kertaa katsomaan häntä vankilaan. Saa nähdä viedäänkö minulta ihmisarvo kun minusta tulee virallisesti vangin omainen.

-Selma